The bucket list

Tältä kalliolta

heittivät alas mustia ihmisiä.

Repivät juurineen hengittävän metsän.

Tuolla

likaiset lampaat laiduntavat

entistä heinää.

Ja leipäkoju on aamuisin täytettävä.

Täällä lapset hymyilevät ääneen,

likaiset lapset,

ja rapuja lounaaksi on jokaisena päivänä.

Listaani kirjoitan:

jonakin päivänä

voisinpa hymyillä

kuin nuo likaiset lapset.

Living for the waves

Olen viettänyt viimeisimmän kuukauden etelässä tutustuen aitoon aussielämään. Tämän lähemmäksi maaseutua ei todennäköisesti voi päästä, eikä tämän aidompaa surffikulttuuria löydä helpolla.

On kerrassaan hellyyttävää, kun kiertäessäni rannikon parhaita surffauskohteita, näen yli kuusikymmenvuotiaita miehiä Quicksilverit yllään ja lauta kainalossa. Ja nämä samaiset miehet näen muutama tunti myöhemmin Elliston pubissa linkuttamassa vaivalloisesti baaritiskille.

Olen ihaillen ihmetellyt kyseistä ilmiötä jo aiemmin ja saanut vastaukseksi vain, että täällä surffaaminen on todella elämäntapa. Siihen kasvaa jo lapsena, eikä siitä irroiteta vaikka ikävuodet karttuvat. Enpä siis voi muuta kuin nostaa hattua (ja huvittuneena kuvitella omaa isäpappaani lainelautailemassa, pus!).

Reilun kuukauden kestänyt surffivaimouteni (hyvin leikkimielinen kuvaus) on edellyttänyt muun muassa hienoista tutustumista lajiin, lukuisia hävyttömän aikaisia aamuherätyksiä ja aivan huimanrohkeaa kalliokiipeilyä mitä syrjäisimmille pikkurannoille.

Omistautuneisuuteni ylitti todellisen rajapyykin kuitenkin noin viikko sitten, kun muutamien sattumien kautta löysin itseni ulapalta surffilauta altani.

Siellä, turkoosin veden keskellä ja vain opettajani seuranani, ymmärsin himpun verran paremmin mikä näitä miehiä ajaa heräämään puoli viideltä aamulla ja melkolailla riskeeraamaan elämänsä aalloilla.

(Etelä-Australian vedet ovat mantereen vaarallisimpia hai-alueita, ja pelkästään vajaan vuoden aikana kuolemantapauksia on ollut viisi. Varsinkin parhaille aalloille lähtö on hyvin tietoinen riski, sillä kyseiset mestat ovat usein melko kaukana rannasta ja haiden reviiriä.)

Vaikka omat surffitaitoni ovat kerrassaan naurettavaa laatua, olen todella saanut ihailla asiansa osaavien miesten temppuilua aalloilla.

Jokunen päivä sitten olin jälleen mukana pienellä surffiretkellä: aamuviiden herätyksen, reilun tunnin ajomatkan ja huikean kauniin auringonnousun jälkeen kundit valmistautuivat suuntaamaan aalloille, jotka sijaitsevat pari kilometriä rannasta.

Näitä yli kymmenen metrin (?!) korkuisia aaltoja oli odoteltu ja opiskeltu viikkoja, ja alueen intohimoisimmat surffaajat ilmeistyivät paikalle vesiskoottereineen ja veneineen (kyseiset aallot ovat liian korkeita perinteiseen melomiseen, joten surffaajat nappaavat aallot vesiskootterin avustuksella).

Koska olin kuunnellut valtavaa hehkutusta juurikin edellämainituista aalloista ja merellä avautuvasta näkymästä, puin minäkin ylleni pelastusliivit ja hyppäsin pikkuveneen kyytiin. Voin kertoa, että veneily sai aivan uuden ulottuvuuden ja tiedän nyt omakohtaisesti mitä merisairaus on.

Puklailtuani laidan yli jonkinmoisen tovin, sain onnekseni skootterikyydin takaisin rannalle. Ja koko loppupäivän olin varma, että kuiva maa aaltoili jalkojeni alla...

Nyt olen kuitenkin jälleen kokemusta rikkaampi ja voin myöntää että näkemäni aallot ja niillä lautailevat hurjapäät olivat yksi vaikuttavimmista näyistä, joita olen saanut todistaa.

(En mitenkään saata ymmärtää miten moisten aaltojen alle jäätyään saattaa päästä takaisin pinnalle, mutta ammattilaiset pitäkööt salaisuutensa, mä en noille aalloille tähtää!)

Kaikki Ellistonissa on edelleen kivasti ja aussielämä hymyää. Viikon päästä tie vie toivottavasti Adelaideen, jossa mahdollisesti vietän pidemmänkin ajanjakson (töitä mulle joo!). Siihen asti tavoitteena on surffitaitojen kartuttaminen ja muutamat paikalliset huvit: aavikolla ajelu, ratsastusretki ja uiminen delfiinien sekä merileijonien kera. Loving life! PUS.

Nine months

Jos yhdeksässä kuukaudessa on mahdollista panna alulle ja huolella kypsyttää ihka oikea uusi pieni olento, ei pitäisi olla mahdottomuus muuttaa samaisessa ajassa yhtä jo olemassaolevaa ihmistä.

Vaikka vajaa vuosi ei välttämättä kuulosta paljolta, voi se tietyissä tapauksissa riittää muuttamaan koko elämän.

Minä olen ollut matkallani nyt yhdeksän kuukautta. Ja vasta hetki sitten, muiden ihmisten reaktioita peilailtuani ymmärsin, kuinka rohkea olen ollut.

Vaikka muuttoni suurin syy olikin halu oppia uutta ja nähdä erilaista elämää, en osannut kuvitella kuinka paljon saisin matkani lopussa huomata kasvaneeni. Matkailu avartaa, sanotaan, mutta kyseinen lausahdus on todellista kokemusta noin miljoona kertaa latteampi.

Kirkkaimmat ahaa-elämykseni ovat olleet hyvinkin yksinkertaisia ja liittyneet moneen kertaan kuultuihin elämänviisauksiin.

Jostain syystä täysin uudessa ympäristössä minun on ollut paljon helpompaa sisäistää, että elämä kantaa vaikeissakin paikoissa (kun kantoapua tarvitaan) tai että tietyt asiat ihmiselämässä tulisi pystyä pitämään mahdollisimman yksinkertaisina, jotta kaiken maailman yksityiskohdat eivät liikaa sumentaisi suurempaa kokonaisuutta.

Sanotaan, että uutena aamuna asiat usein näyttävät paremmilta ja kärpänen on vain kärpäsen kokoinen. Näin usein on.

Olen myös onnekseni oppinut priorisoimaan elämäni osa-alueita uudella, itselleni terveellisellä tavalla.

Vaikka joinakin pimeinä hetkinä saatan tuntea itseni määränpäättömäksi ajelehtijaksi ja potentiaalini hukkaan heittäjäksi, olen alkanut näkemään, ettei olemassa ehkä olekaan vain yhtä hyvää tapaa elää elämää. Että ehkä oman onnensa seppä onkin jotakin todellisempaa kuin Anderssonin satuhahmo.

Tämä yhdeksän kuukautta kestänyt elämän koulu on tehnyt minusta rohkeamman, sosiaalisemman ja henkisesti vahvemman. Se on oppettanut ahkeruutta ja nöyryyttä. Ja auttanut arvostamaan sitä, mitä minulla jo on.

Se on muistuttanut, että vaikka kirjoista oppii paljon, oppii kokemuksista korvaamattomasti. Eikä oppimisen koskaan tulisi loppua.

 On elämän koulussa onneksi opetettu muutakin kuin filosofiaa.

Hauskimpia ovat olleet muun muassa edelleen jatkuvat surffitunnit ja australian kielioppi. Olenpa myös saanut nähdä luonnossa delfiinit, merileijonat ja opossumia kuristavan kolmemetrisen pytonin.

Osaan kantaa kolmea lautasta ja suositella pöytäseurueelle hyvää viiniä. Sydämeni ei enää pysähdy, jos kylpyhuoneen lattialla kipittää torakka (mutta se jättää välistä jokusen lyönnin).

Olen jakanut hetkiä hienojen ihmisten kanssa ja todella ymmärtänyt, ettei kirjaa tule tuomita kannen perusteella. Ei ehkä edes ensimmäisten lukujen.

Olen kuullut sanottavan, että hyvät ihmiset houkutteevat ympärilleen muita hyviä ihmisiä. Tämän minä haluan muistaa.

Elliston state of mind

Heiputiheijaa, elossa ollaan!

Reilun viikon kestäneestä hiljaisuudesta syytän Australian naurettavan heikkoja verkkoyhteyksiä, vaikka täytyy kyllä myöntää, että tämänhetkinen sijaintini on niin keskellä puskaa, että ihmekös tuo kun ei homma pelitä.

Nyt kuitenkin omistan jo toimivan puhelinnumeron (+61457 570 155), ja jos luoja on armollinen, uusi nettitikkunikin alkaa kohta skulaamaan.

Vaikka olenkin kuukauden backpacker-elämän jälkeen (huoneen jakaminen viiden ihmisen kanssa, yms. hienohko yksityisyyden puute) nauttinut suuresti puhelittomuudesta, alkoi reilun viikon hiljaiselo herättää hienoista ahdistusta. Nykyisessä pikkuriikkisessä kotokylässäni, Ellistonissa, kun voi helposti unohtaa olevansa osa suurempaakin maailmankaikkeutta...

 

Etelä-Australian osavaltiossa sijaitseva Elliston on siis aivan kärpäsen kikkaran kokoinen kylä, jossa asuu noin 250 ihmistä (joista noin puolet tapasin luultavasti ensimmäisen päivän aikana kylän ainoassa ravintola/pubissa).

Mestassa on tämän edellämainitun raflan, Elliston Hotellin, lisäksi yksi mini-Siwan kokoinen ruokakauppa, posti, apteekki ja kahvila. Paikalliset lapset käyvät koulua, jossa opetukseen osallistuvat kaikki 6-vuotiaista kymmenen vuotta vanhempiin.

Ja minä pidin Heinolaa peräkylänä...

Olen asustanut täällä nyt reilun viikon, ja saanut kokea aivan uuden puolen Australiasta.

Karu luonto ja huomattavasti kuivempi ilmanlaatu olivat jopa pienehkö järkytys, saapuessani määränpäähäni suoraan täysin vastakohtaa edustavasta Byronista. Mutta vaikka vehreyttä on täällä varsinkin kesä-aikaan nihkeästi, tekevät rannat paikasta ympärivuotisen paratiisin.

Ja kyllä, jo Sydneyssä merivesi on kirkasta kuin kristalli, mutta täällä se on lisäksi täydellisen turkoosia, raikasta ja herkullisen suolaista (vesi ei kirvele silmiä, ja pulahtaessani nielen tarkoituksella ainakin pari kulausta, puhtaista terveyssyistä). Ihmiset pitävät kunnoitettavaa huolta luonnosta, eikä minkäänlainen roskaaminen tule täällä kysymykseenkään.

Ellistonissa kiteytyvät luonnollisesti kaikki pienen paikan plussat ja miinukset:

niin juorut kuin faktatkin kiertävät kuin kulovalkea, ja jos maineensa menettää, on parempi vaihtaa ympäristöä.

Aktiviteettien puutteessa ihmiset purkavat energiaansa mieluummin juhlimiseen kuin terveellisiin elämäntapoihin (poikkeuksina surffaajat, joita paikka on pullollaan), ja on ollut melko järkyttävää nähdä keski-ikäisten ihmisten käyttäytyvän kuin ensi kertaa alkoholiin koskevat teinit.

TÄHÄN VÄLIIN PAKKO SANOA, ETTÄ YLEISESTI OTTAEN JA PÄIVÄSAIKAAN IHMISET TÄÄLLÄ OVAT MAHTAVIA JA VALTAVAN YSTÄVÄLLISIÄ.

Vähäistä populaatiota kiitettäköön aivan ennenkokemattomasta rauhasta (naapureita EI OLE). Olen kokenut elämäni parhaimmat aamut juuri täällä, istuessani talon terassilla kahvikuppi kourassa ja katsoessani auringon nousevan erämaan takaa. Öisin auringon laskettua laskee kaiken ylle myös viileys ja kaunis hiljaisuus, enkä ole koskaan eläissäni nähnyt vastaavaa tähtitaivasta.

Kuten edeltävästä hehkutuksesta kenties ymmärsi, olen nauttinut uudesta kotipaikastani kovasti. Aloitin myös työt Elliston Hotellissa muutama päivä sitten, pitääkseni itseni aktiivisena ja ansaitaakseni taas hieman tuohta. Ja vaikka uusi työpaikkani onkin Fireflyhyn verrattuna melko hupaisa, nautin suuresti uuden oppimisesta (toimenkuvaani kuuluu paitsi tarjoilu ja rahastus, myös kokkaaminen ja kaikenlainen työ keittiössä).

Tämänhetkinen suunnitelmani on edelleen ennenkaikkea hetkessä eläminen, enkä ole sen kummemmin suunnitellut minne tieni seuraavaksi johtaa, tai milloin jatkan matkaani. Tällä hetkellä haluan vain nauttia elämän kauneudesta ja hyvästä seurasta, kokea uutta ja oppia niin paljon kuin mahdollista.

Seikkaileminen on parasta, mitä olen tähän mennessä elämässäni tehnyt. You never know, if you never go.

Suukkoja, rakkautta ja rohkeutta. 

Passion for Byron fashion

Tänään on tullut aika ottaa askel kohti coolimpaa bloggausta. Saanko esitellä:

muotipostaus. Jou.

Jätän nyt kunnioituksesta teitä (ja ennen kaikkea itseäni) kohtaan asukuvat sun muut muotibloggaajan pakolliset julkaisematta, ja tyydyn näyttämään millaista ihanaa käsintehtyä korukamaa täältä voi löytää.

Kuten sanottu, elämäntyyli Byronissa on melko hip. Sama pätee pukeutumistyyliin.

Tavallinen kadulla vastaan kävelevä heppu on joko aivan käsittämättömässä fyysisessä kunnossa oleva ruskettunut surffailija (usein alunperin kotoisin jostain ihan muualta) tai vaihtoehtoisesti paljasjalkainen (sanan jokaisessa merkityksessä) Byronilainen käsintehtyine koruineen, rastoineen ja värikkäine vaatteineen (love it!).


Näitä samankaltaisia korusia saa varmaan jokaisesta turistien suosimasta merenrantakaupungista, mutta täällä homma on jotenkin eri. Jopa niin eri, että nappasin omaan ranteeseenikin pari lettiä. (Sisko, pari tulee sinulle myös postissa!)

Hippikorut ja auringon vaalentamat käsikutrini.

Huomenna aion mennä pitkälle kävelylle kamerani kanssa ja koittaa vangita kuviksi jotakin oleellista Byron Baysta. Sitä samaa oleellista toivon saavani myös sisälleni, jotta tämä mielenrauha seuraisi tuleviinkin seikkailuihin.

Millin korut ja uusi hippipaitani.

Päätös seuraavasta reissukohteesta on nyt myös tehty, ja sunnuntaina edessä on tunneittain matkailua: bussilla Byron Baysta Brisbaneen, lentäen ensin Adelaideen ja siitä Port Lincolniin. Etelän valloitus odottaa ja perillä mulle on jo duunikin valmiina. Lucky me!

Owning the now @ Byron Bay

Viikot vierivät taas ja kirjoittaminen on päässyt unohtumaan. Pikakelauksella kerrottakoon, että Gold Coastilta jatkui matka siis Byron Baylle, jossa viihdyin melkein viikon. Muutamien sattumien kautta pyrähdin pariksi päiväksi takaisin Goldielle tapaamaan erästä kaveria, ja sain jälleen nauttia paikallisten vieraanvaraisuudesta. Olen melko varma, että Australiassa asuvat maailman mukavimmat ihmiset!

Toissapäivänä päätin pohjoistumisen sijaan palata takaisin Byronille, jossa tutkimusmatkailuni tuntui jostakin syystä jääneen kesken. Tässä pienessä kylässä on ilmapiiri kohdallaan, ja mut valtaa täällä aivan mahtava mielenrauha. Vaikka pikkuruinen paikka saattaisi pidemmän päälle alkaa ahdistamaan, voisin helposti viettää täällä ainakin parin kuukauden jakson.

Nyt ymmärrän myös hyvin, miksi Byron Baylla on hippimaine.

Ja sen sijaan, että jonkinlainen itsetarkoituksellinen hippailu ärsyttäisi mua, huomaan itsekin voivani täällä paljon paremmin ja hymyileväni herkemmin. Paikalliset "hipit" tuntuvat asennoituvan elämään samalla tavoin, kuin minä nyt: eletään hetkessä, nautitaan siitä mitä eteen tulee. 

Täällä tuntuu olevan toissijaista hieno uraputki, jos leivän pöytään tuovan duunipäivän jälkeen voi lähteä laudan kanssa aalloille tai korkata oluen ystävien seurassa yhdellä maailman kauneimmista rannoista. Not bad I would say, not bad. Priorisoinnista kaikessa kai on kyse...

Tänään kävin viemässä työhakemukset muutamaan Byronin ravintolaan. Valitettavasti holiday-seasonin ollessa ohi ja paikan hiljentyessä duunitkin ovat luonnollisesti vähissä, ja voi hyvinkin olla että maisemanvaihto on edessä piakkoin.

Minne tie vie, sen näkee viikonlopun jälkeen, mutta hyvänä vaihtoehtona kuultaa tällä kertaa eteläinen Australia. Eräs ystäväni asuu pienessä kaupungissa noin kahdeksan tunnin ajomatkan päässä Adelaidesta, ja toivotti minut tervetulleeksi luokseen. En kiellä, etteikö houkuttelisi lähteä kurkkaamaan "aitoa" Australiaa ja eteläistä rannikkoa. Ilmainen asuminen ja todennäköinen duunipaikka kuulostavat backpackerin korviin myös melko herkullisilta, joten why not!

Lopun viikosta vietän kuitenkin tutuissa maisemissa Byronilla ja koitan parhaani mukaan mainostaa itseäni paikallisissa rafloissa ja kahviloissa.

Wish me luck!

Pusuja.

Goldie makes me smile

Jokunen aika sitten hyppäsin lentokoneeseen vähän omaisuuteni kanssa ja jätin taakseni Sydneyn, sekä reilussa puolessa vuodessa rakentamani arjen. Koluttuani parissa päivässä Brisbanen keskustan ja saatuani hyvin mieltänostattavan muistutuksen backpacker-elämän iloista, saavuin Gold Coastille. Aika on jälleen lentänyt, sillä huomenna saapumisestani tulee kuluneeksi viikko.


Gold Coast on ottanut mut mahtavasti vastaan tarjoamalla kauan kaivatun annoksen aurinkoa, lomaa ja mahtavia ihmisiä. Olen yrittänyt siirtää työnhakustressiä tuonnemmaksi ja sen sijaan nauttinut ystävieni vieraanvaraisuudesta sekä asiantuntevuudesta: mua on kierrätetty rannalta rannalle ja turistirysistä sademetsiin. Tällaisilla reissuilla suurimman ilon saa irti nimenomaan, jos voi viettää päivänsä paikallisten kanssa ja nähdä aitoa arkipäiväistä elämää.

Ja täällä arkipäiviinkin on mahtunut aika mukavasti unohtumattomia kokemuksia.

Jo pelkät turkoosin meriveden kuvittamat maisemat ovat saaneet mut rakastamaan elämää pelottavan paljon, ja olen saanut nähdä muutenkin niin upeita mestoja, että koko Australian manner on alkanut tuntua maailman parhaalta paikalta. Ja mä vasta aloitin reissaamiseni!

Tuntuu hassulta ajatella, että paikallisille kaikki nämä mun henkeni salpaamat kokemukset ovat jopa jokapäiväisiä, eivätkä kaikki välttämättä edes tajua kuinka onnekkaita ovat saadessaan asua näin upeassa maassa. Mutta niin se kai vaan menee, asioihin tottuu ja niistä tulee hiljalleen itsestäänselvyyksiä. Niin tai näin, mä koen olevani hirveän onnekas.

Gold Coast-viikkooni on siis mahtunut kohtuullinen määrä rannalla pötköttämistä, hieman juhlintaa, hyvää ruokaa, lämmintä merivettä (ja liian isoja aaltoja), suuria rohkeudenpuuskia (vesiskootteri!), paljon tanssimista, visiitti sademetsässä (ja yksi liian pelottavaksi osoittautunut vesiputoushyppy), mukava määrä silmänruokaa (varsinkin surffikisojen aikaan) ja ihan järjetön määrä hyviä keskusteluita ja ystävien kanssa nauramista.

Ylihuomenna aion jatkaa matkaani, ja tämänhetkisen suunnitelman mukaan suunnata kohti hipahtavaksi kuvailtua Byron Bayta (jonne oli tarkoitus jo mennä aiemmin, mutta better late than never). Huomisen ohjelmaan kuuluu siis hostellinetsintää ja hienoista suunnitelmienkartoitusta.

Kun Byron Bay on katsastettu, osoittaa kompassi todennäköisesti Sunshine Coastilla sijaitsevaa Noosaa, jossa muutamat hyvän ystäväni kaverit viettävät lomaansa. Aussien vieraanvaraisuus lyö mut välillä aivan ällikällä, sillä nämäkin nimenomaiset kundit kutsuivat mut kylään vain parin kerran tapaamisen jälkeen.

Pian tie siis vie ja seikkailu jatkuu. Goldie on tarjonnut mulle niin paljon hyvää, että voin lähteä eteenpäin hymyissäsuin ja kiitollisena. Uutta kohti! Jee.

Gold Coast Girl

Hyvin lyhyet heipat ja kuulumisen päivitykset Gold Coastilta! Saavuin Surfers Paradiseen tänään, ja voin jo todeta että paikka tuli todella tarpeeseen. Viimeiset kuukaudet ei-niin-kesäisessä Sydneyssä herättivät mussa todella suuren auringonkaipuun, ja täällä kyseinen toveri todella näyttää viihtyvän.

Vierailusta tekee entistä mahtavamman se, että saan asustaa suomalaisen ystäväni Ninan poikaystävän upeassa asunnossa, jonka terassilta löytyy uima-allas. Tapaamani ihmiset täällä ovat vaikuttaneet mahtavilta, ja mun tekisi mieli tirauttaa onnen kyyneleitä rantaviivan nähdessäni.

Olen tosiaan viettänyt vasta yhden illan Gold Coastilla, mutta opin jo että täältä löytää sekä täysin turistin-(ja botoxin-) täyteisiä alueita, mutta myös upeita hiljaisia rantoja, joilla paikalliset mielellään viettävät aikaansa.

Huomenna suuntaamme jollekin Coastin hiljaisemmista rannoista katsomaan surffikisaa ja nauttimaan kesäsäästä. Seuraavat pari päivää aionkin hyvin omatunnoin omistaa rentoutumiselle ja lomalle, pienen päivetyksen hankkimiselle sekä hyvälle seuralle.

Valkea ihminen kelluu

Seanin pikkukodin pulahdusallas

Nautin juuri ihanan japanilaisen dinnerin Ninan kanssa ja nautin mukavasta jälleennäkemisestä. Cardonnay kilahti mukavasti uniseen päähän ja musta tuntuu että kahden dormissa vietetyn yön jälkeen tulen pian nukkumaan taivaallisen hyvin.

Paljon rakkautta Suomeen ja suukkoja!

GOMA-Day

Today after lying couple of hours at the street's beach, I went to The Gallery Of Modern Art. And sharing is caring, as we all know.

Back to backpacker

Terveisiä Brisbanesta!

Saavuin tänne eilen Sydneystä vatsa pieniä perhosia täynnä. Aivan vieras kaupunki ja yksin matkalla, ensimmäistä kertaa elämässäni. Alun jännitys kuitenkin katosi jotenkin luonnostaan, kun uusi kaupunki näkyi lentokoneen ikkunasta ja tajusin miten upea seikkaulu mua odottaa.

Seikkailu se alkoikin ihan heti Brisbanen keskustaan junalla saavuttuani, kun yritin löytää pääkadulla sijaitsevaa hostelliani ja lähdin totaalisen väärään suuntaan. Jokainen ekstra-askel 20kilon rinkka selässä on melko rasittavaa ottaa, mutta puolisen tunnin hikoilun jälkeen löysin kuin löysinkin (noin parisataa metriä juna-asemalta sijaitsevan) kirkkaan turkoosin Chill hostellin. (Miten mä VOIN tällä suuntavaistolla sanoa olevani lentäjän tytär?!)

Asun tosiaan kahdentoista henkilön dormissa ja voin nyt aivan suoralta kädeltä myöntää, että olin onnistunut unohtamaan mitä kyseinen touhu oikeasti tarkoittaa. Huonetoverini ovat mukavaa ja sosiaalista jengiä, mutta ihan liian hulluja mun makuun. Huoneessa asustaa ruotsalainen pariskunta, joka harrasti viime yönä pientä kivaa ja sai mut melkein juoksemaan ulos. Loput ovat Briteistä tai Irlanti/Skotlanti alueelta (gotta love the accent), ja (kuten backpackerit yleensä) haluavat viettää jokaisen illan juhlien.

Lähdin eilen yksin cityyn kävelemään, napsimaan valokuvia ja tutustumaan mestoihin. Käveltyäni nelisen tuntia olin aivan poikki ja kaiken päälle tuntui että olen saamassa flunssaa. (Miksi aina loman alkaessa  alkaa myös kipeily?!) Suuntasin siis takaisin hostelliin ja kelasin mennä nukkumaan ajoissa. VOI MIKÄ VITSI!

Valvoin noin kolmeen iPodin Relax-playlist soiden ja kuunnellen musiikin läpi kuuluvaa huutoa. Voin kertoa että vitutti, mutta onneksi nyt lähinnä naurattaa. Nää on juurikin sen lajin juttuja, jotka parin hetken kuluttua ovat vain hassunhauskoja muistoja. Voinpa ainakin kertoa nukkuneeni dormissa, jossa yksi pariskunta harrasti seksiä ja loput vetelivät "pink pillsejä". (Älkää kysykö, mä en tiedä enkä tahdokaan :D)

Hyppäsin sängystä ylös jo ennen kahdeksaa, kun viimeiset bilettäjät saapuivat huoneeseen, ja päätin lähteä nauttimaan auringosta. Tänään aion käydä modernin taiteen museossa ja maata vähän rannalla. Brisbanen keskustassa joen rannalla on aivan upea laguuni, joka on tehty rantaa kaipaaville auringonpalvojille. Kuten ylläolevasta kuvasta näkyy, joki kun ei ole ehkä se paras paikka pulahtaa.

Mun on myös pakko myöntää, että Sydneyyn verrattuna Brisbane on aika nihkeä :D 

Itse city on todella tylsä, ja täältä tosiaan puuttuvat kaikki luonnolliset rannat. Jotenkin ilmapiirikin tuntuu olevan vähemmän rento.. 

Mutta nyt tämän päivän aikana otan ilon irti ensimmäisestä matkakohteestani ja huomenna nappaan bussin Gold Coastille. Siellä mua odottaa ranta, aurinko ja Nina!

Fly High Firefly

Nyt se on sitten takana, elämäni Fireflyna.
Elin eilen yhden reissuni tunteikkaimmista päivistä, kun kymmentuntiseksi venähtäneen työvuoroni aikana halailin läpi vakituiset asiakkaat, sain kukkapuskan työkavereilta ja pidättelin vuoroin onnen ja haikeuden kyyneliä.

Luonnollista lienee, että ikävä jää työkavereita ja tuttua ympäristöa, mutta en olisi osannut arvata jääväni kaipaamaan niin monia asiakkaita.

Rakas lempi-pappani tuli eilen hyvästelemään, ja vannotti minua lähettämään kirjeitä matkani varrelta. Ja illan suurin yllätys tapahtui juuri ennen vuoroni loppua, kun eräs tutuksi tullut nainen kahden itseäni hieman nuoremman tyttärensä kanssa tuli illalliselle, ja ojensi minua varten ostamansa shamppanja-pullon.
Olen arvostanut alusta asti paikallisten asiakkaiden sosiaalisuutta ja ystävällisyyttä, mutta eilinen vei koko homman aivan uudelle tasolle.

Vaikka haikein mielin jätän Lane Coven taakseni, tulee matkaani mukaan valtava määrä hienoja muistoja. Saan olla lopun elämääni ylpeä siitä, että onnistuin hankkimaan itselleni näin hyvän työn, rakkaita ystäviä ja asiakkaiden arvostusta.

Shamppanjaa ja kukkia viimeisen päivän kunniaksi.

Lautasellinen rakkautta keittiöstä.

...and the end of all our exploring will be to arrive where we started, and know the place for the first time.

Hei ja hoi Sydneystä, laiska ihminen tervehtii! 

Edellisen postauksen jouluntoivotukset paljastavat, että viimekertaisesta höpötyksestä on tosiaan vierähtanyt yli kuukausi. Alkuvuoden epäluovuudesta syytän tiukkaa työtahtia sekä harvinaisen tasaista ja epäkiinnostavaa arkea. Viimeaikoina kirjoittamisen esteenä sen sijaan ovat olleet liiankin suuret elämänmuutokset, jotka on ollut hyvä käsitellä ensin omassa päässä ja vasta myöhemmin blogipalstalla.

Ilman sen kummempia avautumisia nyt siis tiedotettakoon, että muun muassa parisuhteen päättyminen, duunipaikan pakollinen vaihto (perhanan WH-viisumi) sekä vuokrasopimuksen umpeutuminen ovat käynnistäneet allekirjoittaneella melkoisen itsetutkiskeluprosessin.

Tällä hetkellä käsillä on siis viimeinen viikko töitä Fireflyssa sekä viimeinen viikko nukkumista omassa kodissa Cope Streetilla. Kaikki nämä enemmän tai vähemmän yllättävät muutokset saivat mut toden teolla harkitsemaan jonkinmoista irtiottoa, ja nyt päätös on tehty:

reissu kutsuu!

Muuttaessani Australiaan, suunnittelin lähinnä pysytteleväni Sydneyssä. Toki haaveilin matkailevani pari kertaa kukkaron ja töiden salliessa, mutta varsinaista "working holidayta" ei tästä vuodesta ollut tarkoitus syntyä. Myönnettäköön nyt, että näin tehdessäni olisin antanut yhden elämäni hienoimmista tilaisuuksista valua läpi sormieni.

Koska tällä hetkellä mulla on vapaus tehdä melkolailla mitä haluan ja ennen kaikkea mennä minne nokka kulloinkin osoittaa, en ole edes halunnut pilata seikkauluani tekemällä suunnitelmia.

Muutama päivä sitten hommasin lentoliput Sydneystä Brisbaneen ja varasin pedin kahdentoista henkilön dormista, todella kivan kuuloisesta hostellista.

Olen suoraan sanottuna melko pissat housussa, mutta kun oikein ryhdyn muistelemaan, niin taisin olla myös Suomesta lähtiessäni. Tällä kertaa valttina on aivan mahtavia onnistumisen kokemuksia ja usko siitä, että pärjään varmasti. Miksi en pärjäisi?

Tällä hetkellä hyvästelen siis rakasta Sydneytä, viimeisintä kotikaupunkiani. 

Raskainta kuitenkin on sanoa hyvästit Fireflylle, josta on varsinkin viimeisten kuukausien aikana muodostunut toinen kotini. Luojan kiitos tänä päivänä maailman muuttaa pikkuruiseksi kaikki se teknologia, joka mahdollistaa esimerkiksi videopuhelut ja verkkososialisoinnin.

Melkein koko työporukka Lane Covesta <3

Ensi torstaina hyppään rinkkani kera lentokoneeseen ja hurautan yksin pohjoiseen. Seikkailu alkaa muutamalla päivällä Brisbanessa ja jatkuu fiiliksen siltä tuntuessa Gold Goastin surffirannalle, jossa asustaa pari tuttua. Siihen loppuvat suunnitelmat...

Ehkä ensimmäistä kertaa elämässäni uskallan elää täysin hetkessä, enkä ahdistu tulevasta. Kuka tietää minne seuraavat kuukaudet minua kuljettavat? Joka tapauksessa uskon, että edessä on paljon hyvää.

"Twenty years from now you will be more disappointed by the things you didn't do than by the ones you did. So throw off the bowlines. Sail away from the safe harbour. Catch the trade winds in your sails. Explore. Dream. Discover." Mark Twain