The Beginning

Täällä keskellä vierasta
minä ymmärrän
elämää

Täällä
missä taivas on sama
mutta suurempi
eikä veden pinnasta koskaan näe peilikuvaansa

minä näen itseni
ensimmäistä kertaa.

A sweet day off

Voi onnea, hommat täällä sujuvat melkeimpä paremmin kuin osasin toivoa! Vielä ei ole takana edes kolmea viikkoa uudessa kotikaupungissa, mutta duuni on jo hoidossa ja huomenna on suuri päivä: SAAN AVAIMET UUTEEN KOTIIN! Jonkinlainen onni meitä on potkaissut, sillä löysimme ihanan kahden makuuhuoneen asunnon Lane Covesta (puolisen tuntia citystä bussilla), sisustettuna ja budjettimme kestävään hintaan. Asunnossa on iso kylpyhuone, kiva keittiö ja suuri olohuone. Mainittakoon myös kaksi (?!) parveketta.

Erityiskiitokset voisin lähettää tässä eräälle tärkeälle ihmiselle, joka antoi mukaani suunnattoman määrän voimaa ja onnea. Tämä on ollut kaulassa joka ikinen päivä.

Viime viikolla töitä tuli paiskittua melkein joka päivä, ja siksipä sunnuntai tuli tällä kertaa erityisen tarpeeseen. Samainen viikonpäivä on myös ainoa, jonka voin viettää Diegon kanssa. En suoraan sanottuna välillä ymmärrä, miten se jaksaa vuodesta toiseen vääntää duunia kuutena päivänä viikossa, vieläpä niin hektisessä työympäristössä..

Joka tapauksessa, heräsin vapaapäiväni aamuna mielessäni yksi kirkas ajatus. Pannukakku. Jostain syystä Sydney herättää mussa suunnattoman himon kyseistä herkkua kohtaan, tämä tuli todettua jo joulun lomamatkalla. Asiaa ei myöskään yhtään ole auttanut se, että rakas toverini Sanni on töissä pannukakkuravintolassa ja tuo kotiin ruokalistoja, joissa paistattelee ainakin parisenkymmentä kuvaa kaiken maailman kuorrutetuista pannukakkusista.

Sain Diegon suhteellisen helposti suostuteltua lounaalle Pancakes On The Rocksiin, Sydneyn kauniiseen Darling Harbouriin. En voi muuta sanoa, kuin AHHHHH. Pannukakkujen jälkeinen olo tosin on aina... noh, pannukakkujen jälkeinen olo.

Herkullisen vapaapäivän kruunasi drinkit sataman Cargo -loungebaarissa. Olin juomalistaa selaillessani hieman huolissani siitä, mahtavatko parinkympin coctailit olla hintansa väärtejä. Huoli osoittautui kuitenkin turhaksi, sillä toisin kuin useimmissa baareissa, eksoottinen drinkkini ei ollutkaan puoliksi jäähileellä täytetyn martinilasin koristus.

Vietettyäni viimeiset kolme viikkoa kovin rauhallisesti ja lähinnä töitä tai muita käytännön asioita hoitaen, coctail kilahti kuin kilahtikin mukavasti hattuun ja toi samalla mielettömän sunnuntai-uupumuksen. Sillä tiellä olen edelleen ja tien päässä on The Nook, eli lämmin kainalo, jossa toivon mukaan olen sikeässä unessa kutakuinkin viidentoista minuutin päästä.

Hyvää yötä ja suukkoja.

The Rainy Wednesday

Keskiviikko-ilta ja takana kokonainen päivä sadetta, hieman asunnonetsintää ja yksi työvuoro. Ihanaa tulla kotiin, kun paikalla odottaa yksi iloinen toveri täynnä sitä samaa intoa, jota itsellänikin oli saatuani ensimmäisen työpaikkani Australiasta. Hyvä Sanni!

Mikä parasta, mulla on täällä kotona koossa mitä parhaimmat lääkkeet pari päivää sitten nappaamaani flunssaan: yrttitee, täydellisen kypsiä mangoja ja appelsiineja, villasukat sekä rakkaan poikaystäväni romanttinen huomionosoitus puolivuotispäivämme kunniaksi, aka THE ELECTRIC BLANKET! Luoja siunatkoon tätä erinomaista keksintöä, josta olen ollut autuaan tietämätön kärsiessäni paikallisista sääolosuhteista. Ah!

Flunssasta huolimatta kaikki täällä on edelleen oikein kivasti. Huomenna osallistun barista-kurssille, joten jos vuoden päästä suvaitsen saapua takaisin kotimaahani, mä olen sitten se tyyppi joka tekee parhaat kahvit. Just saying! Täällä Sydneyssä kupponen kahvia ei nimittäin ole mikään leikin asia, ja homma on todella tarkkaa.

Kiireinen viikko kruunataan toivon mukaan vuokrasopimuksella, sillä nyt on kiikarissa ainakin viisi varteenotettavaa asumusta, jotka tsekkailemme Sannin kanssa lauantaihin mennessä. Meillä on hyvät fiilikset tästä, pitäkäähän peukkuja! Ensi viikolla käyn metsästämässä toisen duunini, ja siinäpä se selviytymispaketti olisikin sitten koossa. Can't wait!

Nyt ei flunssan ja väsymyksen kuormittama aivotoimintani riitä tämän kummoisempiin höpötyksiin, mutta piakkoin postailen taas lisää. Toivon mukaan sade loppuisi myös hetkeksi, niin saisin napattua vähän valokuvia talvisesta Sydneystä. Nyt menen halailemaan sähköpeittoani. Pus kaikille!

Loving the hard times

Olen asunut kolmetoista päivää Sydneyssä. Vaikka kaupunki oli entuudestaan tuttu, oppii kolmessatoista päivässä paljon uutta. Samassa ajassa saattaa myös törmätä muutamaan jopa hieman järkyttävään tosiasiaan:

-Täällä on helvetin kylmä. Enkä nyt tarkoita, että saavuin kaupunkiin rantakelit mielessä ja shortsit päällä, mutta en kyllä myöskään aavistanut, että pitääkseni itseni lämpimänä yön yli, olisi kassistani täytynyt löytyä kunnollinen talvikerrasto. Sisällä talossa (jossa ainoa lämmitys on mahdollinen punaviinilasi iltasella), on kutakuinkin 16 astetta. Ja koska ilma on niin kostea, tuntuu lämpötila vieläkin kurjemmalta.

-Kaikki on todella kallista. Ja kyllä, rahaa meni jo joulun lomamatkalla mukavasti, mutta lomalla kai kuuluukin mennä. Sen sijaan, kun kokkailee itse lähikaupan tarvikkeista edes suhteellisen terveellisen oloista sapuskaa (ei kovin helppoa, sillä kaikki terveellinen on joko naurettavan kallista, tai sitä ei ole) ja tiskaa vielä tiskit päälle, luulisi säästävänsä mukavasti rahaa. VÄÄRIN. Alan todella ymmärtää, miksi täällä tuntuu olevan valloillaan rehellinen take away -kulttuuri: lähes sama hinta, paljon vähempi työ.

Ja kun nyt aloitin tämän marinan, niin mainittakoon myös, että olemme Sannin kanssa kuopanneet jo haaveen kahden makuuhuoneen asunnosta. Kalustettuna sellaisen hinta olisi vähintään 550 dollaria viikossa. Kyllä, viikossa. Ja kyseinen asunto olisi todennäköisesti suhteellisen kaukana kaupungista ja mukavasti resuinen. Etsinnässä siis kiva yhden makuuhuoneen kalustettu koti, saanpahan ainakin nukkua Sannin kanssa lusikassa joka yö!

Jotta elämäni täällä ei kuulostaisi todellista karmeammalta, täytyy myöntää että jostain syystä mä jopa nautin näistä hienoisista vaikeuksista. Tuntuu aika jännittävältä yrittää kasata elämän perustuksia kokoon täysin uudella maaperällä. Kaikesta huolimatta mulla on vahva luotto tulevaan, ja sitten kun hommat on hoidossa, mä tuuletan sydämeni kyllyydestä!

Vielä, jotta epäilevät vanhempani uskovat minun tehneen täällä muutakin kuin laiskotelleen, kerrottakoon myös että moni käytännön asia on jo hoidossa. Lompakossa on paikallinen pankkikortti ja rekisteröity veronumero mahdollistaa sen, että kaikesta ansaitsemastani rahasta otetaan pois kutakuinkin 30 prosenttia. Lisäksi mulla on jo yksi työ, jota aion jatkaa täysipäiväisen (tulevan) työni rinnalla iltaisin. 

On ihanaa, kuinka paljon suuremmalta ja hienommalta tuntuu, kun saa työpaikan ulkomailla. Ja kun onnistuu ottamaan puhelimitse vastaan pizzatilauksen mokaamatta (tai hokematta liian monta kertaa 'great'). Tai kun löytää vieraassa kaupunginosassa oikean bussipysäkin. 

Pian lähden töihin hakemaan lisää onnistumisen iloa. Sen voimin jaksaa uskoa, ettei tässä ole hätäpäivää.

Learning IT

Australia. Sydney. Kyllä se tuntui vatsassa asti, kun lentokoneen ikkunasta näkyi aamuhämärässä suurkaupungin valot ja muistin, että nyt ei tultu lomailemaan. Silti tunne oli hyvä.

Vieläkin alkaa hieman naurattaa, kun muistelen miten Sannin kanssa lähdimme viime vuoden joulukuussa viettämään ihanaa irtiotto-lomaa Australiaan, ja vain vajaan kahden viikon päästä päätös muutosta olikin käytännössä tehty. Todisteena on jopa uuden vuoden aattona kuvattu videoklippi, jossa hihkumme ilotulitteiden paukkeessa siitä, kuinka elämämme tulee muuttumaan. Jotenkin tämä kaupunki vain kolahti. Nimenomaan tämä kaupunki.

Joka tapauksessa puoli vuotta sitten alkunsa saaneet tapahtumat ovat johtaneet nyt mun elämäni reilusti rohkeimpaan päätökseen, jota en kyllä ainakaan vielä ole katunut hetkeäkään. Viisumi vuodeksi, tärkeimmät tavarat pakattuna yhdeksänkymmenen litran kassiin ja muutama rakas ihminen auttamassa alkuun. Vuodelle on jokunen tavoite, tärkeimpänä: ELÄMÄ. Ja mä tiedän, että se kuulostaa kornilta, mutta mä tulin tänne todella opettelemaan sitä itseään.