The bucket list

Tältä kalliolta

heittivät alas mustia ihmisiä.

Repivät juurineen hengittävän metsän.

Tuolla

likaiset lampaat laiduntavat

entistä heinää.

Ja leipäkoju on aamuisin täytettävä.

Täällä lapset hymyilevät ääneen,

likaiset lapset,

ja rapuja lounaaksi on jokaisena päivänä.

Listaani kirjoitan:

jonakin päivänä

voisinpa hymyillä

kuin nuo likaiset lapset.

Living for the waves

Olen viettänyt viimeisimmän kuukauden etelässä tutustuen aitoon aussielämään. Tämän lähemmäksi maaseutua ei todennäköisesti voi päästä, eikä tämän aidompaa surffikulttuuria löydä helpolla.

On kerrassaan hellyyttävää, kun kiertäessäni rannikon parhaita surffauskohteita, näen yli kuusikymmenvuotiaita miehiä Quicksilverit yllään ja lauta kainalossa. Ja nämä samaiset miehet näen muutama tunti myöhemmin Elliston pubissa linkuttamassa vaivalloisesti baaritiskille.

Olen ihaillen ihmetellyt kyseistä ilmiötä jo aiemmin ja saanut vastaukseksi vain, että täällä surffaaminen on todella elämäntapa. Siihen kasvaa jo lapsena, eikä siitä irroiteta vaikka ikävuodet karttuvat. Enpä siis voi muuta kuin nostaa hattua (ja huvittuneena kuvitella omaa isäpappaani lainelautailemassa, pus!).

Reilun kuukauden kestänyt surffivaimouteni (hyvin leikkimielinen kuvaus) on edellyttänyt muun muassa hienoista tutustumista lajiin, lukuisia hävyttömän aikaisia aamuherätyksiä ja aivan huimanrohkeaa kalliokiipeilyä mitä syrjäisimmille pikkurannoille.

Omistautuneisuuteni ylitti todellisen rajapyykin kuitenkin noin viikko sitten, kun muutamien sattumien kautta löysin itseni ulapalta surffilauta altani.

Siellä, turkoosin veden keskellä ja vain opettajani seuranani, ymmärsin himpun verran paremmin mikä näitä miehiä ajaa heräämään puoli viideltä aamulla ja melkolailla riskeeraamaan elämänsä aalloilla.

(Etelä-Australian vedet ovat mantereen vaarallisimpia hai-alueita, ja pelkästään vajaan vuoden aikana kuolemantapauksia on ollut viisi. Varsinkin parhaille aalloille lähtö on hyvin tietoinen riski, sillä kyseiset mestat ovat usein melko kaukana rannasta ja haiden reviiriä.)

Vaikka omat surffitaitoni ovat kerrassaan naurettavaa laatua, olen todella saanut ihailla asiansa osaavien miesten temppuilua aalloilla.

Jokunen päivä sitten olin jälleen mukana pienellä surffiretkellä: aamuviiden herätyksen, reilun tunnin ajomatkan ja huikean kauniin auringonnousun jälkeen kundit valmistautuivat suuntaamaan aalloille, jotka sijaitsevat pari kilometriä rannasta.

Näitä yli kymmenen metrin (?!) korkuisia aaltoja oli odoteltu ja opiskeltu viikkoja, ja alueen intohimoisimmat surffaajat ilmeistyivät paikalle vesiskoottereineen ja veneineen (kyseiset aallot ovat liian korkeita perinteiseen melomiseen, joten surffaajat nappaavat aallot vesiskootterin avustuksella).

Koska olin kuunnellut valtavaa hehkutusta juurikin edellämainituista aalloista ja merellä avautuvasta näkymästä, puin minäkin ylleni pelastusliivit ja hyppäsin pikkuveneen kyytiin. Voin kertoa, että veneily sai aivan uuden ulottuvuuden ja tiedän nyt omakohtaisesti mitä merisairaus on.

Puklailtuani laidan yli jonkinmoisen tovin, sain onnekseni skootterikyydin takaisin rannalle. Ja koko loppupäivän olin varma, että kuiva maa aaltoili jalkojeni alla...

Nyt olen kuitenkin jälleen kokemusta rikkaampi ja voin myöntää että näkemäni aallot ja niillä lautailevat hurjapäät olivat yksi vaikuttavimmista näyistä, joita olen saanut todistaa.

(En mitenkään saata ymmärtää miten moisten aaltojen alle jäätyään saattaa päästä takaisin pinnalle, mutta ammattilaiset pitäkööt salaisuutensa, mä en noille aalloille tähtää!)

Kaikki Ellistonissa on edelleen kivasti ja aussielämä hymyää. Viikon päästä tie vie toivottavasti Adelaideen, jossa mahdollisesti vietän pidemmänkin ajanjakson (töitä mulle joo!). Siihen asti tavoitteena on surffitaitojen kartuttaminen ja muutamat paikalliset huvit: aavikolla ajelu, ratsastusretki ja uiminen delfiinien sekä merileijonien kera. Loving life! PUS.

Nine months

Jos yhdeksässä kuukaudessa on mahdollista panna alulle ja huolella kypsyttää ihka oikea uusi pieni olento, ei pitäisi olla mahdottomuus muuttaa samaisessa ajassa yhtä jo olemassaolevaa ihmistä.

Vaikka vajaa vuosi ei välttämättä kuulosta paljolta, voi se tietyissä tapauksissa riittää muuttamaan koko elämän.

Minä olen ollut matkallani nyt yhdeksän kuukautta. Ja vasta hetki sitten, muiden ihmisten reaktioita peilailtuani ymmärsin, kuinka rohkea olen ollut.

Vaikka muuttoni suurin syy olikin halu oppia uutta ja nähdä erilaista elämää, en osannut kuvitella kuinka paljon saisin matkani lopussa huomata kasvaneeni. Matkailu avartaa, sanotaan, mutta kyseinen lausahdus on todellista kokemusta noin miljoona kertaa latteampi.

Kirkkaimmat ahaa-elämykseni ovat olleet hyvinkin yksinkertaisia ja liittyneet moneen kertaan kuultuihin elämänviisauksiin.

Jostain syystä täysin uudessa ympäristössä minun on ollut paljon helpompaa sisäistää, että elämä kantaa vaikeissakin paikoissa (kun kantoapua tarvitaan) tai että tietyt asiat ihmiselämässä tulisi pystyä pitämään mahdollisimman yksinkertaisina, jotta kaiken maailman yksityiskohdat eivät liikaa sumentaisi suurempaa kokonaisuutta.

Sanotaan, että uutena aamuna asiat usein näyttävät paremmilta ja kärpänen on vain kärpäsen kokoinen. Näin usein on.

Olen myös onnekseni oppinut priorisoimaan elämäni osa-alueita uudella, itselleni terveellisellä tavalla.

Vaikka joinakin pimeinä hetkinä saatan tuntea itseni määränpäättömäksi ajelehtijaksi ja potentiaalini hukkaan heittäjäksi, olen alkanut näkemään, ettei olemassa ehkä olekaan vain yhtä hyvää tapaa elää elämää. Että ehkä oman onnensa seppä onkin jotakin todellisempaa kuin Anderssonin satuhahmo.

Tämä yhdeksän kuukautta kestänyt elämän koulu on tehnyt minusta rohkeamman, sosiaalisemman ja henkisesti vahvemman. Se on oppettanut ahkeruutta ja nöyryyttä. Ja auttanut arvostamaan sitä, mitä minulla jo on.

Se on muistuttanut, että vaikka kirjoista oppii paljon, oppii kokemuksista korvaamattomasti. Eikä oppimisen koskaan tulisi loppua.

 On elämän koulussa onneksi opetettu muutakin kuin filosofiaa.

Hauskimpia ovat olleet muun muassa edelleen jatkuvat surffitunnit ja australian kielioppi. Olenpa myös saanut nähdä luonnossa delfiinit, merileijonat ja opossumia kuristavan kolmemetrisen pytonin.

Osaan kantaa kolmea lautasta ja suositella pöytäseurueelle hyvää viiniä. Sydämeni ei enää pysähdy, jos kylpyhuoneen lattialla kipittää torakka (mutta se jättää välistä jokusen lyönnin).

Olen jakanut hetkiä hienojen ihmisten kanssa ja todella ymmärtänyt, ettei kirjaa tule tuomita kannen perusteella. Ei ehkä edes ensimmäisten lukujen.

Olen kuullut sanottavan, että hyvät ihmiset houkutteevat ympärilleen muita hyviä ihmisiä. Tämän minä haluan muistaa.

Elliston state of mind

Heiputiheijaa, elossa ollaan!

Reilun viikon kestäneestä hiljaisuudesta syytän Australian naurettavan heikkoja verkkoyhteyksiä, vaikka täytyy kyllä myöntää, että tämänhetkinen sijaintini on niin keskellä puskaa, että ihmekös tuo kun ei homma pelitä.

Nyt kuitenkin omistan jo toimivan puhelinnumeron (+61457 570 155), ja jos luoja on armollinen, uusi nettitikkunikin alkaa kohta skulaamaan.

Vaikka olenkin kuukauden backpacker-elämän jälkeen (huoneen jakaminen viiden ihmisen kanssa, yms. hienohko yksityisyyden puute) nauttinut suuresti puhelittomuudesta, alkoi reilun viikon hiljaiselo herättää hienoista ahdistusta. Nykyisessä pikkuriikkisessä kotokylässäni, Ellistonissa, kun voi helposti unohtaa olevansa osa suurempaakin maailmankaikkeutta...

 

Etelä-Australian osavaltiossa sijaitseva Elliston on siis aivan kärpäsen kikkaran kokoinen kylä, jossa asuu noin 250 ihmistä (joista noin puolet tapasin luultavasti ensimmäisen päivän aikana kylän ainoassa ravintola/pubissa).

Mestassa on tämän edellämainitun raflan, Elliston Hotellin, lisäksi yksi mini-Siwan kokoinen ruokakauppa, posti, apteekki ja kahvila. Paikalliset lapset käyvät koulua, jossa opetukseen osallistuvat kaikki 6-vuotiaista kymmenen vuotta vanhempiin.

Ja minä pidin Heinolaa peräkylänä...

Olen asustanut täällä nyt reilun viikon, ja saanut kokea aivan uuden puolen Australiasta.

Karu luonto ja huomattavasti kuivempi ilmanlaatu olivat jopa pienehkö järkytys, saapuessani määränpäähäni suoraan täysin vastakohtaa edustavasta Byronista. Mutta vaikka vehreyttä on täällä varsinkin kesä-aikaan nihkeästi, tekevät rannat paikasta ympärivuotisen paratiisin.

Ja kyllä, jo Sydneyssä merivesi on kirkasta kuin kristalli, mutta täällä se on lisäksi täydellisen turkoosia, raikasta ja herkullisen suolaista (vesi ei kirvele silmiä, ja pulahtaessani nielen tarkoituksella ainakin pari kulausta, puhtaista terveyssyistä). Ihmiset pitävät kunnoitettavaa huolta luonnosta, eikä minkäänlainen roskaaminen tule täällä kysymykseenkään.

Ellistonissa kiteytyvät luonnollisesti kaikki pienen paikan plussat ja miinukset:

niin juorut kuin faktatkin kiertävät kuin kulovalkea, ja jos maineensa menettää, on parempi vaihtaa ympäristöä.

Aktiviteettien puutteessa ihmiset purkavat energiaansa mieluummin juhlimiseen kuin terveellisiin elämäntapoihin (poikkeuksina surffaajat, joita paikka on pullollaan), ja on ollut melko järkyttävää nähdä keski-ikäisten ihmisten käyttäytyvän kuin ensi kertaa alkoholiin koskevat teinit.

TÄHÄN VÄLIIN PAKKO SANOA, ETTÄ YLEISESTI OTTAEN JA PÄIVÄSAIKAAN IHMISET TÄÄLLÄ OVAT MAHTAVIA JA VALTAVAN YSTÄVÄLLISIÄ.

Vähäistä populaatiota kiitettäköön aivan ennenkokemattomasta rauhasta (naapureita EI OLE). Olen kokenut elämäni parhaimmat aamut juuri täällä, istuessani talon terassilla kahvikuppi kourassa ja katsoessani auringon nousevan erämaan takaa. Öisin auringon laskettua laskee kaiken ylle myös viileys ja kaunis hiljaisuus, enkä ole koskaan eläissäni nähnyt vastaavaa tähtitaivasta.

Kuten edeltävästä hehkutuksesta kenties ymmärsi, olen nauttinut uudesta kotipaikastani kovasti. Aloitin myös työt Elliston Hotellissa muutama päivä sitten, pitääkseni itseni aktiivisena ja ansaitaakseni taas hieman tuohta. Ja vaikka uusi työpaikkani onkin Fireflyhyn verrattuna melko hupaisa, nautin suuresti uuden oppimisesta (toimenkuvaani kuuluu paitsi tarjoilu ja rahastus, myös kokkaaminen ja kaikenlainen työ keittiössä).

Tämänhetkinen suunnitelmani on edelleen ennenkaikkea hetkessä eläminen, enkä ole sen kummemmin suunnitellut minne tieni seuraavaksi johtaa, tai milloin jatkan matkaani. Tällä hetkellä haluan vain nauttia elämän kauneudesta ja hyvästä seurasta, kokea uutta ja oppia niin paljon kuin mahdollista.

Seikkaileminen on parasta, mitä olen tähän mennessä elämässäni tehnyt. You never know, if you never go.

Suukkoja, rakkautta ja rohkeutta. 

Passion for Byron fashion

Tänään on tullut aika ottaa askel kohti coolimpaa bloggausta. Saanko esitellä:

muotipostaus. Jou.

Jätän nyt kunnioituksesta teitä (ja ennen kaikkea itseäni) kohtaan asukuvat sun muut muotibloggaajan pakolliset julkaisematta, ja tyydyn näyttämään millaista ihanaa käsintehtyä korukamaa täältä voi löytää.

Kuten sanottu, elämäntyyli Byronissa on melko hip. Sama pätee pukeutumistyyliin.

Tavallinen kadulla vastaan kävelevä heppu on joko aivan käsittämättömässä fyysisessä kunnossa oleva ruskettunut surffailija (usein alunperin kotoisin jostain ihan muualta) tai vaihtoehtoisesti paljasjalkainen (sanan jokaisessa merkityksessä) Byronilainen käsintehtyine koruineen, rastoineen ja värikkäine vaatteineen (love it!).


Näitä samankaltaisia korusia saa varmaan jokaisesta turistien suosimasta merenrantakaupungista, mutta täällä homma on jotenkin eri. Jopa niin eri, että nappasin omaan ranteeseenikin pari lettiä. (Sisko, pari tulee sinulle myös postissa!)

Hippikorut ja auringon vaalentamat käsikutrini.

Huomenna aion mennä pitkälle kävelylle kamerani kanssa ja koittaa vangita kuviksi jotakin oleellista Byron Baysta. Sitä samaa oleellista toivon saavani myös sisälleni, jotta tämä mielenrauha seuraisi tuleviinkin seikkailuihin.

Millin korut ja uusi hippipaitani.

Päätös seuraavasta reissukohteesta on nyt myös tehty, ja sunnuntaina edessä on tunneittain matkailua: bussilla Byron Baysta Brisbaneen, lentäen ensin Adelaideen ja siitä Port Lincolniin. Etelän valloitus odottaa ja perillä mulle on jo duunikin valmiina. Lucky me!

Owning the now @ Byron Bay

Viikot vierivät taas ja kirjoittaminen on päässyt unohtumaan. Pikakelauksella kerrottakoon, että Gold Coastilta jatkui matka siis Byron Baylle, jossa viihdyin melkein viikon. Muutamien sattumien kautta pyrähdin pariksi päiväksi takaisin Goldielle tapaamaan erästä kaveria, ja sain jälleen nauttia paikallisten vieraanvaraisuudesta. Olen melko varma, että Australiassa asuvat maailman mukavimmat ihmiset!

Toissapäivänä päätin pohjoistumisen sijaan palata takaisin Byronille, jossa tutkimusmatkailuni tuntui jostakin syystä jääneen kesken. Tässä pienessä kylässä on ilmapiiri kohdallaan, ja mut valtaa täällä aivan mahtava mielenrauha. Vaikka pikkuruinen paikka saattaisi pidemmän päälle alkaa ahdistamaan, voisin helposti viettää täällä ainakin parin kuukauden jakson.

Nyt ymmärrän myös hyvin, miksi Byron Baylla on hippimaine.

Ja sen sijaan, että jonkinlainen itsetarkoituksellinen hippailu ärsyttäisi mua, huomaan itsekin voivani täällä paljon paremmin ja hymyileväni herkemmin. Paikalliset "hipit" tuntuvat asennoituvan elämään samalla tavoin, kuin minä nyt: eletään hetkessä, nautitaan siitä mitä eteen tulee. 

Täällä tuntuu olevan toissijaista hieno uraputki, jos leivän pöytään tuovan duunipäivän jälkeen voi lähteä laudan kanssa aalloille tai korkata oluen ystävien seurassa yhdellä maailman kauneimmista rannoista. Not bad I would say, not bad. Priorisoinnista kaikessa kai on kyse...

Tänään kävin viemässä työhakemukset muutamaan Byronin ravintolaan. Valitettavasti holiday-seasonin ollessa ohi ja paikan hiljentyessä duunitkin ovat luonnollisesti vähissä, ja voi hyvinkin olla että maisemanvaihto on edessä piakkoin.

Minne tie vie, sen näkee viikonlopun jälkeen, mutta hyvänä vaihtoehtona kuultaa tällä kertaa eteläinen Australia. Eräs ystäväni asuu pienessä kaupungissa noin kahdeksan tunnin ajomatkan päässä Adelaidesta, ja toivotti minut tervetulleeksi luokseen. En kiellä, etteikö houkuttelisi lähteä kurkkaamaan "aitoa" Australiaa ja eteläistä rannikkoa. Ilmainen asuminen ja todennäköinen duunipaikka kuulostavat backpackerin korviin myös melko herkullisilta, joten why not!

Lopun viikosta vietän kuitenkin tutuissa maisemissa Byronilla ja koitan parhaani mukaan mainostaa itseäni paikallisissa rafloissa ja kahviloissa.

Wish me luck!

Pusuja.

Goldie makes me smile

Jokunen aika sitten hyppäsin lentokoneeseen vähän omaisuuteni kanssa ja jätin taakseni Sydneyn, sekä reilussa puolessa vuodessa rakentamani arjen. Koluttuani parissa päivässä Brisbanen keskustan ja saatuani hyvin mieltänostattavan muistutuksen backpacker-elämän iloista, saavuin Gold Coastille. Aika on jälleen lentänyt, sillä huomenna saapumisestani tulee kuluneeksi viikko.


Gold Coast on ottanut mut mahtavasti vastaan tarjoamalla kauan kaivatun annoksen aurinkoa, lomaa ja mahtavia ihmisiä. Olen yrittänyt siirtää työnhakustressiä tuonnemmaksi ja sen sijaan nauttinut ystävieni vieraanvaraisuudesta sekä asiantuntevuudesta: mua on kierrätetty rannalta rannalle ja turistirysistä sademetsiin. Tällaisilla reissuilla suurimman ilon saa irti nimenomaan, jos voi viettää päivänsä paikallisten kanssa ja nähdä aitoa arkipäiväistä elämää.

Ja täällä arkipäiviinkin on mahtunut aika mukavasti unohtumattomia kokemuksia.

Jo pelkät turkoosin meriveden kuvittamat maisemat ovat saaneet mut rakastamaan elämää pelottavan paljon, ja olen saanut nähdä muutenkin niin upeita mestoja, että koko Australian manner on alkanut tuntua maailman parhaalta paikalta. Ja mä vasta aloitin reissaamiseni!

Tuntuu hassulta ajatella, että paikallisille kaikki nämä mun henkeni salpaamat kokemukset ovat jopa jokapäiväisiä, eivätkä kaikki välttämättä edes tajua kuinka onnekkaita ovat saadessaan asua näin upeassa maassa. Mutta niin se kai vaan menee, asioihin tottuu ja niistä tulee hiljalleen itsestäänselvyyksiä. Niin tai näin, mä koen olevani hirveän onnekas.

Gold Coast-viikkooni on siis mahtunut kohtuullinen määrä rannalla pötköttämistä, hieman juhlintaa, hyvää ruokaa, lämmintä merivettä (ja liian isoja aaltoja), suuria rohkeudenpuuskia (vesiskootteri!), paljon tanssimista, visiitti sademetsässä (ja yksi liian pelottavaksi osoittautunut vesiputoushyppy), mukava määrä silmänruokaa (varsinkin surffikisojen aikaan) ja ihan järjetön määrä hyviä keskusteluita ja ystävien kanssa nauramista.

Ylihuomenna aion jatkaa matkaani, ja tämänhetkisen suunnitelman mukaan suunnata kohti hipahtavaksi kuvailtua Byron Bayta (jonne oli tarkoitus jo mennä aiemmin, mutta better late than never). Huomisen ohjelmaan kuuluu siis hostellinetsintää ja hienoista suunnitelmienkartoitusta.

Kun Byron Bay on katsastettu, osoittaa kompassi todennäköisesti Sunshine Coastilla sijaitsevaa Noosaa, jossa muutamat hyvän ystäväni kaverit viettävät lomaansa. Aussien vieraanvaraisuus lyö mut välillä aivan ällikällä, sillä nämäkin nimenomaiset kundit kutsuivat mut kylään vain parin kerran tapaamisen jälkeen.

Pian tie siis vie ja seikkailu jatkuu. Goldie on tarjonnut mulle niin paljon hyvää, että voin lähteä eteenpäin hymyissäsuin ja kiitollisena. Uutta kohti! Jee.