Hyvää Joulua

Huomenta, tänään on jouluaatto!

Lukuisista syistä johtuen joulu ei tänä vuonna oikein tunnu joululta, joten aaton aamutunnit aion käyttää joulumielen nostattamiseen.


Suomalaiseen valkeaan perhejouluun tottuneena joulu Australiassa parin kaverin kanssa on jo melkoinen muutos sinänsä. Kaukana ovat äiti, isä ja sisko sekä äidin taidolla vääntämä jouluherkkupöytä. Ei näy lunta (kuten ei tosin näy kuulemma kotomaassakaan), ei torit valloittaneita joulukuusirykelmiä eikä Aleksanterinkadun valoja.

Koska kiiltokuvajouluni jäi siis kauas koti-Suomeen (tai ilmeisesti jonnekin vielä kauemmas), onnistuin kaavailemaan mieleeni sen vastakohdan: helteinen joulujuhla tonttulakit päässä palmujen alla. Grilli kuumana, merivesi lämmin ja iso joukko ystäviä.

Vaan mönkään meni tämäkin.

Kaikista odotuksista huolimatta paikallinen kesä on sailyttänyt statuksensa kylmimpänä neljäänkymmeneen vuoteen. Sadepisarat ovat ropisseet säännöllisesti jo pari viikkoa, ja nytkin ikkunan takaa avautuu harmaa maisema. Unohdettakoon siis ranta, bikinit ja grillailu.


Koska tänä vuonna kuviosta puuttuvat siis lähes kaikki joulun tuntomerkit, olen yrittänyt luoda niitä omin käsin. Aatonaaton suursiivous teki kodista ainakin miellyttävämmän jouluiluun ja Suomesta matkannut joulupaketti saapui eilen määränpäähänsä. Myös viimehetken joululahjaostokset, joulukynttilät ja riisipuuro avittavat tunnelmaa jo hieman.



Menneet jouluni ovat (lapsuuden lahjoihin painottuneiden jälkeen) syntyneet aina pääosin tunnelmasta. Rauhan tunne on yleensä ollut melkein käsinkosketeltava (liekö sen luonut kauniin luminen maisema vai ilmapiiri itse), ja tärkeintä minulle on ollut sisälläni syntyvä joulu.

Tämän ajatuksen voimin olen päättänyt tänäkin vuonna taikoa sisälleni rauhan ja hyvän mielen, auttakoon siinä sitten vaikka suomalainen makaronilaatikko ja Loirin joululaulut. Tai puhelut rakkaille kotimaahan ja muistot kaikista lumisista jouluista.

Sillä eikö tärkeintä joulussa olekin kaunis mieli?

Joulupuuro <3

1/4

Täytin 22 vuotta päivälleen kaksi kuukautta sitten. Jos nykyiseen elinajanodotteeseen on luottaminen, olen elänyt noin neljäsosan elämästäni. NELJÄSOSAN.

Koska en halua masentaa itseäni liikaa, päätän loihtia mieleeni sen kuuluisan puoliksi täyden mehulasin. Minulla on siis vajaat kuusikymmentä vuotta aikaa nähdä, kuulla ja kokea. 
 

Mitä minä haluan?

Olen kysynyt itseltäni samaa kysymystä jo muutamien vuosien ajan, onnistumatta silti kaavailemaan mieleeni valmista vastausta.

Tiedän tahtovani matkustaa ja nähdä maailmasta monta puolta. Haluan luoda paljon uusia ihmissuhteita ja vaalia vanhoja. Tahdon oppia olemaan spontaanimpi, kokeilla erilaisia töitä ja joku päivä ostaa asunnon. Haaveilen myös piteleväni joidenkin vuosien päästä sylissäni omaa lastani. 

Kun kolme vuotta sitten sain päähäni ylioppilaslakin ja elämässäni avautui ensimmäistä kertaa valtava määrä uusia polkuja, oli välitön reaktioni ahdistus.

Tänäkin päivänä kadehdin niitä, joita on puskenut teinivuosista asti eteenpäin valtava tahto ja intohimo tiettyyn ammattiin ja toisaalta myös niitä, jotka tuntuvat löytävän helposti sen jonkin työn, joka tuo leivän pöytään. Liian usein tunnen itseni naiiviksi ja hölmöksi uskoessani jokin päivä olevani valmis päättämään, tai odottaessani elämänkokemuksen näyttävän oikean tien. Entä jos odotan liikaa?

Koska kaupan kassatyön, hotellisiivouksen, promootiotöiden ja keskenjääneiden journalisminopintojen kautta tieni toi minut kaikista arvailuista poiketen Australiaan, olen päättänyt yrittää suhtautua myös tuleviin vuosiin armolla ja avoimesti.

Jos kolmenkymmenen ikävuoden tullessä täyteen en vieläkään pitele käsissäni maisterin papereita, ole naimisissa tai ihaile suurinumeroista säästötiliäni, olen ehkä käynyt Kiinassa, kirjoittanut runokirjan ja oppinut valtavan määrän elämästä ja itsestäni.

Ehkä joku (jopa minä) saattaa silloin ajatella, että olisin voinut käyttää aikani paremmin.

Onneksi minulla on silloinkin vielä käytössäni viisikymmentä vuotta.

Dreaming of a white Christmas..?

Niin nopeasti aika on lentänyt, että jouluun on enää kaksi viikkoa aikaa. Sydneyssä tämä tarkoittaa sitä, että kesä alkaa olla parhaimmillaan, eikä aamuisin töihin lähtiessä tarvitse enää pohdiskella tarkeneeko iltaan asti ilman pusakkaa. 

Valitettavasti jokin on kuitenkin mennyt pieleen, sillä juuri tälläkin hetkellä ulkona ropisee ja lämpömittari näyttää alle kahtakymmentä (?!). Sydneyssä vietellään kylmintä alkukesää miesmuistiin.

Ei valitettavasti auta ajatella, että kotimaassa on juuri satanut (ilmeisesti melko säälittävä, mutta kuitenkin) ensilumi, joka jostakin kumman syystä aina onnistuu herättämään allekirjoittaneessa suurta onnea. Jos harmitukseltani kykenisin, saattaisin jopa lipsauttaa olevani mieluummin viettämässä Suomen valkeaa joulua, kuin Australian vetistä sellaista. Onneksi kyseiseen juhlaan on kuitenkin vielä kaksi viikkoa aikaa, joten sormet ristiin ja kesä kehitteille...

The home of mine in Espoo and the first snow, 2006.

Kohtalaisen kurjat sääolosuhteet ovat selkeästi vaikuttaneen mielialaan muutenkin, sillä parin viimepäivän aikana olen ikävöinyt kotimaatani enemmän kuin aikaisemmin. Soitin myös juuri äsken isovanhemmilleni ja melkein herkistyin puhelimessa, kun tuli niin ikävä.

Joskus täytyy mennä toiselle puolen maailmaa ymmärtämään, kuinka paljon rakkautta ja tärkeitä ihmisiä on saanut elämäänsä.

One Day (of sad goodbye)

Nyt se bloggarin omatunto viimein alkoi kolkuttaa, sillä kuten tarkkanäköinen saattaa huomata, on tämä jo toinen postaus kahden päivän sisään. (Ja joku vielä tarkkanäköisempi voi jopa pistää merkille uuden modernin ulkoasun, jota väänsin juuri noin kaksi tuntia kädet krampissa ja kyyneleet silmissä.)


Edessäni häämöttää se, jota viikonlopuksi kutsutaan, mutta tällä kertaa kyseinen paripäiväinen menee duunia tehdessä. Kuten mainitsin, olen tällä hetkellä ylimääräisten työtuntien tarpeessa ja erityisesti sunnuntain extra-dollarit pelastavat budjetin.

Tämän päivän superkiireisen duunivuoron jälkeen marssin Lane Coven kirjastoon etsimään viihdettä työelämän vastapainoksi, ja mukaan tarttuikin kokonaiset kuusi elokuvaa. Näin ollen viikonloppuni väsyneet illat olen pyhittänyt...

TÄLLE.

Tänä iltana aion kaivautua peittojen alle, avata Fazerin tumman (tuon kotimaani kalleimman lahjan), ja kyynelsilmin sekä mahdollisimman hitaasti lukea loppuun uuden lempi kirjani One Dayn.

Kyseinen kirja on englantilaisen David Nichollsin best seller-teos, jonka pohjalta on tehty myös tänä vuonna teattereihin tullut samanniminen elokuva (jota en ole nähnyt, joten jos leffa oli kökkö niin voin silti väittää että kirjapa ei).

One Day on suhteellisen kevyttä ja ihmissuhteisiin (lue: parisuhteisiin) painottuvaa tarinointia, mutta eroaa perushömpästä aidosti hauskalla kerronnallaan. Parasta tässä kirjassa on mielestäni nimenomaan kirjailijan tyyli, vaikka stereotyyppisenä tyttönä jäinkin koukkuun myös siihen kuuluisaan romantiikkaan ja aina yhtä koukuttavaan deittailudraamaan.

Kirjan henkilöt ovat lisäksi niin aitoja ja mielenkiintoisia, että en suoraan sanottuna hitto soikoon tiedä millä mä nyt paikkaan tän elämääni jäävän tyhjiön...

En tiedä onko teosta vielä suomennettu, tai onko kääntäminen mahdollisesti vaikuttanut laatuun, mutta tässä kirjavinkkini teille rakkaat (nais)ystäväni.

FutuDrama

Toverit, oi toverit, kertokaa mulle miksi jonkun retaleen on täytynyt verbalisoida senkin sortin asia kuin tulevaisuus. Olisi nyt jumaliste säästänyt mut tältä stressiltä!

Näin siis pikakatsauksena tämänhetkiset kuulumiset, joihin kuuluu hienoista ylipohdintaa aiheista:

-duunit 
(Koska työpaikallani suoritettiin pieni jokaista koskeva pakollinen palkankorotus, ja koska heikohko taloustilanne syö asiakkaita täälläkin, on Fireflyssä meneillään kitsasteluvaihe. Tämä tarkoittaa sitä, että kaikilta on leikattu työtunteja ja toimeen yritetään tulla mahdollisimman minimaalisella henkilökunnalla. Luulenpa, että kohta alkaa allekirjoittaneella kakkosduunin etsintä...) 
-viisumi
(Vaikka tämänhetkinen viisumi on voimassa heinäkuun alkuun, pitäisi kai tulevaakin harkita. Miten mä voin päättää puoli vuotta etukäteen haluanko jäädä tänne vai mennä Suomeen?! Joistakin mahdollisista viisumivaihtoehdoista pitäisi pistää hakemukset vetämään hyvissä ajoin, joten mä olen alkanut vakavasti harkitsemaan selvänäkijän luona piipahtamista.)
-asunto
(Kotopesämme allekirjoitettu vuokrasopimus on voimassa tammikuun lopulle, joten kohta täytyy alkaa joko katselemaan asuntoja tai hyvin hartaasti rukoilemaan että tiukkapipoiset kiinalaisvuokraisäntämme antavat meille muutaman kuukauden lisäaikaa. Eikä asuntostressi tähän pääty: kun Sanni lähtee maaliskuussa matkoihinsa, on mulla edessä koko rumba uudestaan!)


Ja lisättäköön listaan nyt vielä yksityiskohdilta säästetyt Mikä musta tulee isona? , kaiken maaaaailman ihmissuhdeplärinät ja olohuoneen nurkassa kököttävä torakka niin ei paljoa naurata.

Onneksi kuitenkin vähän.

Lemmikkini Torre, joka toivon mukaan on heittänyt veivinsä, eikä vain lepäile.

Stressistä huolimatta elämä on täällä edelleen somaa. Helteinen versio joulukuusta on suoraan sanottuna varsin jees (vaikkakin muutaman viikon päästä tässä torpassa todennäköisesti grillaantuu ihmisliha), ja kohta on aika alkaa suunnitella suomalaista jouluaattoa.
Tavoitteena ovat ainakin riisipuuro, graavikalat ja mäti, kinkku, glögi ja piparit. Dollar shopista löydän varmasti myös tarvitsemani joulupukki-asun.

Ja jos joulun lähestymistä on ulkona käyskennellessä välillä vaikea muistaa, löytyy kadonnut joulumieli bussimatkan päästä citystä, jossa porot, kuuset sekä tonttuset välkehtivät tuhansissa väreissään jo luultavasti kolmatta viikkoa.

Pitäisiköhän munkin ostaa olkkariin jonkin sortin discovaloinen joulupukkihökötys?



Koska kohta alkaa täällä torstai-illan leffa, siirryn nyt keittiöön vääntämään naposteltavaa (ja vaihdan lenkkivaatteet oloasuun, koska selvästikään mitään lenkkiä ei tule - I blame the blog).

Pusuja Suomeen!