Koska en halua masentaa itseäni liikaa, päätän loihtia mieleeni sen kuuluisan puoliksi täyden mehulasin. Minulla on siis vajaat kuusikymmentä vuotta aikaa nähdä, kuulla ja kokea.
Mitä minä haluan?
Olen kysynyt itseltäni samaa kysymystä jo muutamien vuosien ajan, onnistumatta silti kaavailemaan mieleeni valmista vastausta.
Tiedän tahtovani matkustaa ja nähdä maailmasta monta puolta. Haluan luoda paljon uusia ihmissuhteita ja vaalia vanhoja. Tahdon oppia olemaan spontaanimpi, kokeilla erilaisia töitä ja joku päivä ostaa asunnon. Haaveilen myös piteleväni joidenkin vuosien päästä sylissäni omaa lastani.
Kun kolme vuotta sitten sain päähäni ylioppilaslakin ja elämässäni avautui ensimmäistä kertaa valtava määrä uusia polkuja, oli välitön reaktioni ahdistus.
Tänäkin päivänä kadehdin niitä, joita on puskenut teinivuosista asti eteenpäin valtava tahto ja intohimo tiettyyn ammattiin ja toisaalta myös niitä, jotka tuntuvat löytävän helposti sen jonkin työn, joka tuo leivän pöytään. Liian usein tunnen itseni naiiviksi ja hölmöksi uskoessani jokin päivä olevani valmis päättämään, tai odottaessani elämänkokemuksen näyttävän oikean tien. Entä jos odotan liikaa?
Koska kaupan kassatyön, hotellisiivouksen, promootiotöiden ja keskenjääneiden journalisminopintojen kautta tieni toi minut kaikista arvailuista poiketen Australiaan, olen päättänyt yrittää suhtautua myös tuleviin vuosiin armolla ja avoimesti.
Jos kolmenkymmenen ikävuoden tullessä täyteen en vieläkään pitele käsissäni maisterin papereita, ole naimisissa tai ihaile suurinumeroista säästötiliäni, olen ehkä käynyt Kiinassa, kirjoittanut runokirjan ja oppinut valtavan määrän elämästä ja itsestäni.
Ehkä joku (jopa minä) saattaa silloin ajatella, että olisin voinut käyttää aikani paremmin.
Onneksi minulla on silloinkin vielä käytössäni viisikymmentä vuotta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti