Olen viettänyt viimeisimmän
kuukauden etelässä tutustuen aitoon aussielämään. Tämän lähemmäksi maaseutua ei
todennäköisesti voi päästä, eikä tämän aidompaa surffikulttuuria löydä
helpolla.
On kerrassaan hellyyttävää,
kun kiertäessäni rannikon parhaita surffauskohteita, näen yli
kuusikymmenvuotiaita miehiä Quicksilverit yllään ja lauta kainalossa. Ja nämä
samaiset miehet näen muutama tunti myöhemmin Elliston pubissa linkuttamassa
vaivalloisesti baaritiskille.
Olen ihaillen ihmetellyt
kyseistä ilmiötä jo aiemmin ja saanut vastaukseksi vain, että täällä
surffaaminen on todella elämäntapa. Siihen kasvaa jo lapsena, eikä siitä
irroiteta vaikka ikävuodet karttuvat. Enpä siis voi muuta kuin nostaa hattua
(ja huvittuneena kuvitella omaa isäpappaani lainelautailemassa, pus!).
Reilun kuukauden kestänyt
surffivaimouteni (hyvin leikkimielinen kuvaus) on edellyttänyt muun muassa
hienoista tutustumista lajiin, lukuisia hävyttömän aikaisia aamuherätyksiä ja
aivan huimanrohkeaa kalliokiipeilyä mitä syrjäisimmille pikkurannoille.
Omistautuneisuuteni ylitti
todellisen rajapyykin kuitenkin noin viikko sitten, kun muutamien sattumien
kautta löysin itseni ulapalta surffilauta altani.
Siellä, turkoosin veden
keskellä ja vain opettajani seuranani, ymmärsin himpun verran paremmin mikä
näitä miehiä ajaa heräämään puoli viideltä aamulla ja melkolailla riskeeraamaan
elämänsä aalloilla.
(Etelä-Australian vedet
ovat mantereen vaarallisimpia hai-alueita, ja pelkästään vajaan vuoden aikana
kuolemantapauksia on ollut viisi. Varsinkin parhaille aalloille lähtö on hyvin
tietoinen riski, sillä kyseiset mestat ovat usein melko kaukana rannasta ja
haiden reviiriä.)
Vaikka omat surffitaitoni
ovat kerrassaan naurettavaa laatua, olen todella saanut ihailla asiansa
osaavien miesten temppuilua aalloilla.
Jokunen päivä sitten olin
jälleen mukana pienellä surffiretkellä: aamuviiden herätyksen, reilun tunnin
ajomatkan ja huikean kauniin auringonnousun jälkeen kundit valmistautuivat
suuntaamaan aalloille, jotka sijaitsevat pari kilometriä rannasta.
Näitä yli kymmenen metrin
(?!) korkuisia aaltoja oli odoteltu ja opiskeltu viikkoja, ja alueen
intohimoisimmat surffaajat ilmeistyivät paikalle vesiskoottereineen
ja veneineen (kyseiset aallot ovat liian korkeita perinteiseen melomiseen,
joten surffaajat nappaavat aallot vesiskootterin avustuksella).
Koska olin kuunnellut
valtavaa hehkutusta juurikin edellämainituista aalloista ja merellä avautuvasta
näkymästä, puin minäkin ylleni pelastusliivit ja hyppäsin pikkuveneen kyytiin.
Voin kertoa, että veneily sai aivan uuden ulottuvuuden ja tiedän nyt
omakohtaisesti mitä merisairaus on.
Puklailtuani laidan yli
jonkinmoisen tovin, sain onnekseni skootterikyydin takaisin rannalle. Ja koko
loppupäivän olin varma, että kuiva maa aaltoili jalkojeni alla...
Nyt olen kuitenkin jälleen
kokemusta rikkaampi ja voin myöntää että näkemäni aallot ja niillä lautailevat
hurjapäät olivat yksi vaikuttavimmista näyistä, joita olen saanut todistaa.
(En mitenkään saata
ymmärtää miten moisten aaltojen alle jäätyään saattaa päästä takaisin pinnalle,
mutta ammattilaiset pitäkööt salaisuutensa, mä en noille aalloille tähtää!)
Kaikki Ellistonissa on edelleen kivasti ja aussielämä hymyää. Viikon päästä tie vie toivottavasti Adelaideen, jossa mahdollisesti vietän pidemmänkin ajanjakson (töitä mulle joo!). Siihen asti tavoitteena on surffitaitojen kartuttaminen ja muutamat paikalliset huvit: aavikolla ajelu, ratsastusretki ja uiminen delfiinien sekä merileijonien kera. Loving life! PUS.
