Loving the hard times

Olen asunut kolmetoista päivää Sydneyssä. Vaikka kaupunki oli entuudestaan tuttu, oppii kolmessatoista päivässä paljon uutta. Samassa ajassa saattaa myös törmätä muutamaan jopa hieman järkyttävään tosiasiaan:

-Täällä on helvetin kylmä. Enkä nyt tarkoita, että saavuin kaupunkiin rantakelit mielessä ja shortsit päällä, mutta en kyllä myöskään aavistanut, että pitääkseni itseni lämpimänä yön yli, olisi kassistani täytynyt löytyä kunnollinen talvikerrasto. Sisällä talossa (jossa ainoa lämmitys on mahdollinen punaviinilasi iltasella), on kutakuinkin 16 astetta. Ja koska ilma on niin kostea, tuntuu lämpötila vieläkin kurjemmalta.

-Kaikki on todella kallista. Ja kyllä, rahaa meni jo joulun lomamatkalla mukavasti, mutta lomalla kai kuuluukin mennä. Sen sijaan, kun kokkailee itse lähikaupan tarvikkeista edes suhteellisen terveellisen oloista sapuskaa (ei kovin helppoa, sillä kaikki terveellinen on joko naurettavan kallista, tai sitä ei ole) ja tiskaa vielä tiskit päälle, luulisi säästävänsä mukavasti rahaa. VÄÄRIN. Alan todella ymmärtää, miksi täällä tuntuu olevan valloillaan rehellinen take away -kulttuuri: lähes sama hinta, paljon vähempi työ.

Ja kun nyt aloitin tämän marinan, niin mainittakoon myös, että olemme Sannin kanssa kuopanneet jo haaveen kahden makuuhuoneen asunnosta. Kalustettuna sellaisen hinta olisi vähintään 550 dollaria viikossa. Kyllä, viikossa. Ja kyseinen asunto olisi todennäköisesti suhteellisen kaukana kaupungista ja mukavasti resuinen. Etsinnässä siis kiva yhden makuuhuoneen kalustettu koti, saanpahan ainakin nukkua Sannin kanssa lusikassa joka yö!

Jotta elämäni täällä ei kuulostaisi todellista karmeammalta, täytyy myöntää että jostain syystä mä jopa nautin näistä hienoisista vaikeuksista. Tuntuu aika jännittävältä yrittää kasata elämän perustuksia kokoon täysin uudella maaperällä. Kaikesta huolimatta mulla on vahva luotto tulevaan, ja sitten kun hommat on hoidossa, mä tuuletan sydämeni kyllyydestä!

Vielä, jotta epäilevät vanhempani uskovat minun tehneen täällä muutakin kuin laiskotelleen, kerrottakoon myös että moni käytännön asia on jo hoidossa. Lompakossa on paikallinen pankkikortti ja rekisteröity veronumero mahdollistaa sen, että kaikesta ansaitsemastani rahasta otetaan pois kutakuinkin 30 prosenttia. Lisäksi mulla on jo yksi työ, jota aion jatkaa täysipäiväisen (tulevan) työni rinnalla iltaisin. 

On ihanaa, kuinka paljon suuremmalta ja hienommalta tuntuu, kun saa työpaikan ulkomailla. Ja kun onnistuu ottamaan puhelimitse vastaan pizzatilauksen mokaamatta (tai hokematta liian monta kertaa 'great'). Tai kun löytää vieraassa kaupunginosassa oikean bussipysäkin. 

Pian lähden töihin hakemaan lisää onnistumisen iloa. Sen voimin jaksaa uskoa, ettei tässä ole hätäpäivää.