Lane Cove ja sateinen keskiviikko-iltapäivä. Lopettelin juuri hetki sitten työvuoron Fireflyssa, ja parin tunnin päästä siirryn korttelin päähän Crustiin vetäisemään viimeisen iltani alta pois. Hieman on haikea fiilis, kun tiedän etten näe enää tiettyjä ihmisiä viikottain, mutta muuten olen muutoksesta todella iloinen. Edessä uusi duuni ja uudet haasteet. Päntättävänä myös muutama hienostunut viinejä kuvaileva fraasi (veikkaan joutuvani jonkun verran improvisoimaan, makunystyräni kun eivät ainakaan toistaiseksi erota rypälejuomasta emmentalin, kirsikan tai tammen makua).
Tuntuu hassulta ajatella, että olen asunut täällä vasta vajaat kolme kuukautta. Tärkeimmät asiat, duuni ja asunto, hoituivat niin nopeasti että olen saanut suurimman osan ajasta vain keskittyä elämään normaalia elämää (kumma juttu, että 'normaali elämä' Sydneyssa on melkolailla samaa kuin Helsingissä, enkä satunnaisia wau-hetkiä lukuunottamatta yleensä edes muista olevani kaukana kotoa).
Välillä malttaessani pysähtyä hetkeksi se kuitenkin iskee. Valtava onni. Kun nyt istun duunipaikkani nurkkapöydässä ajatellen kuluneita kuukausia, tunnen suurta ylpeyttä. Jo jonkin aikaa olin kokenut saaneeni tiettyjä asioita elämässäni liian helpolla, mutta täällä voin rehellisesti kiittää kaikesta itseäni. Näpytellessäni nyt uudenkiiltävää MacBookiani, en sure tililtäni huvennutta rahaa, vaan iloitsen ansaitsemastani. Joillekin ystävilleni tällainen itsenäisyys on tullu tutuksi jo vuosia sitten, mutta minun piti tulla Australiaan kasvamaan aikuiseksi.
Tämän huikean itse-hehkutuksen jälkimainingeissa kipaisen nyt markettiin ostamaan makeisia töihin vietäväksi (järkeilin, että jos tarjoan namia Crust-kavereilleni, he saattavat ehkä pitää muhun yhteyttä tulevaisuudessakin).
Heippatihei ja suukko täältä!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti